perjantai 7. helmikuuta 2014

Hieman mietteitä. Henkilökohtaisiakin.

Olen niin monesti sairauteni aikana miettinyt miten epäreilua tämä on. Miettinyt miksi en tyhmä vaatinut neukanäytettä,vaan sokeasti uskoin, että kyllä tohtori tietää. Miksi en puhunut asiasta äidilleni vaikka monta kertaa piti, koska hän olisi passittanut minut neula näytteeseen. En jotenkaan yhdistänyt pattia rinnassani siihen, että mummini kuoli levinneeseen rintasyöpään. Jotenkin muistin vain sen kun puhuttiin, että mummilla on syöpää maksassa ja siihen hän taisikin kuolla kun maksa lakkasi toimimasta.  Ehkä tajuntani halusi jotenkin hylätä sen rintasyöpä vaihtoehdon? Luulin vaan heti kun löysin patin, että se on joku turvonnut maitorauhanen, koska ekan kerran huomasin sen vajaa viikko ennen tytön syntymää. Kerroin patista neuvolassakin ja neuvolan täti kokeili sitä ja totesi sen luultavasti olevan maitorauhanen. Patti häiritsi minua kokoajan ja kun se ei imetyksen lopetuksen myötäkään hävinnyt ja nännipihan ihokin alkoi muuttua sekä nännistä tuli eritettä niin alkoi epäilykset herätä, että se onkin jotain muuta. Olisihan minun pitänyt jo noista oireistakin tietää, että ei se ole mitään mastophatiaa niinkun lääkäri sanoi. Hänenkin piti olla joku spesialisti, joka on tehnyt rinnan ultrauksia vuosia. Luulenpa hänelläkin olevan asenne, että ei nuorella voi olla rintasyöpää tai se on hyvin harvinaista ja asenteensa takia erehtyä. Nykyään yhä useammalla alle 30v tulee rintasyöpä. Tiedän todella monia nuoria tämän sairauden myötä kenellä on rintasyöpä tai levinnyt rintasyöpä ja monet heistäkin on pienten lasten äitiä. Nuoria ei oteta monestikkaan vakavasti ja sitten tauti ehtii levitä! Se on väärin! Rintasyöpä saattaa olla "helppo" syöpä siinä tapauksessa, että se tosiaan havaitaan ajoissa eikä ehdi levitä. Itse en voi sanoa päässeeni helpolla.

Olen kärsinyt paljon tämän sairauden myötä ja niin ovat läheisenikin. Jotenkaan kukaan ei voita tässä tilanteessa ja se tuntuu niin väärältä. Tästä sairaudesta ei voi syyttää ketään. Minulla oli todella p*ska mäihä kun tämän taudin sain. Olen kärsinyt niin fyysistä kuin henkistäkin kipua. Välillä minulla on sellainen olo kuin olisin taakaksi vaikken halua olla. Tarvitsen kuitenkin apua kaikissa arkisissakin askareissa kun kuntoni ei anna periksi tehdä itse. En usko läheisteni kuitenkaan ajattelevan niin, että olen taakka vaan he keskittyvät nauttimaan jäljellä olevasta ajasta kanssani. Kukaan kunnei osaa sanoa kauanko minulla on elinaikaa. Hoitoa saan niin kauan kuin kroppa kestää. Tähän asti on muuten kestänyt, mutta maksa -alat ovat välillä olleet huolettavan korkealla ja siksi hoidot tauolla. Tällä hetkellä syöpä on onneksi rauhallinen.

Olen esimerkiksi menettänyt perhe-elämäni. Tätä asiaa on ruodittu viime aikoina paljon. Ilmeisesti jotkut mieheni kaverit tuomitsevat minut lähtöni takia. He eivät ilmeisesti tiedä koko tarinaa vaan tekevät omat johtopäätöksensä. Eikä he ilmeisesti käytä maalaisjärkeäkään. Kuka sairas ihminen lähtee tässä kunnossa pois omasta kotoaan ellei siihen ole syy?? Tällä hetkellä tämä ratkaisu tuntui parhaimmalta. Nyt pystyn esim. viettämään paremmin laatuaikaa lasteni kanssa kun ennen he olivat viikot päiväkodissa aamusta iltaan ja nyt he ovat täällä viikolla eikä tarvitse olla päiväkodissa. Perheenkesken voimme edelleen tehdä asioita, ero ei vaikuta siihen. Tottakai minulla on ikävä lapsiani kun he eivät ole täällä ja lapsilla ikävä minua. Kuitenkaan lapsille ei olisi ollut hyväksi, että jos olisin jäänyt ja minä ja mieheni vain tapeltaisiin ja huudettaisiin toisillemme. Enemmän lapset luultavasti siitä kärsisi. Kyllähän poika jo ennen muuttoani mainitsi asiasta. Hän oli sanonut jotain, että jos huutaisitte vähemmmän niin äiti voisi jäädä. Kumpa se olisikin niin yksinkertaista. Eikä meidän erot perimmäiset syyt kuulu kellekään muille kuin meille. Yhdessä ratkaisumme teemme. Enkä minä edes ole siinä kunnossa, että olisin voinut jäädä hoitamaan omakotitaloa, jos nyt mietitään kenen piti lähteä pois yhteisestä kodista.

Tämä tilanne tuntuu niin väärältä. Kukaan meistä ei voita. Minä ja mieheni menetettiin perhe-elämä. Mieheni ja lapseni tulee menettämään minut, ystäväni on tässä kokoajan kiinni auttamassa ja syrjäyttää oman elämänsä, vanhempani auttavat sen minkä kerkiävät ja tulevat menettämään oman lapsensa.. kuka tässä voittaa ja mitä? Kukaan ei voita mitään. Voisimme kaikki jäädä rypemään itsesäälissä, mutta ei kannata. Nyt vasta sitä on ruvennut arvostamaan elämän pieniä asoita ja huomaa kuinka itsestäänselviä ne ovat ennen olleet. Minä ainakin aijon nauttia elämästä vielä kun voin ja varsinkin lapsistani! Lapseni ovat elämäni tärkein asia nyt ja aina ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti